Sunnuntaina aamulla tavattiin jälkiryhmän kanssa Hyrylässä. Nyt meitä oli matkassa mukana koko porukka.
Rommin jälki oli tehty tälläkertaa alueelle, jossa liikkuu paljon ulkoilijoita ja polut ovat melkoisessa käytössä. Emme ole näin käytetylle alueelle tehneet Rommille vielä pahemmin jälkiä. Sunnuntai ei todellakaan ollut meidän päivämme ja olin hyvin pettynyt. Myöhemmin asiaa mietittyäni ja toisten ulkopuolisten kanssa juteltuani olen jo hieman toiveikkaampi. Otin myös yhteyttä Päiviin, joka aikoinaan tutustutti minut jäljen saloihin HPH:n jäljenalkeiskurssilla ja on tässä matkan varrella aina sillointällöin auttanut meitä taipaleella eteenpäin, varsinkin silloin kun on tuntunut siltä, että seinä nousee pystyyn.
Päivillä itsellään on rotikoita, jotka taas ovat täysin erilaisia kuin colliet, mutta hänellä on erinomainen silmä erilaisten koirien kouluttamiselle ja hän lähestyy ongelmaa siltä kantilta kuinka se ratkaistaan eikä niin, että onpas paska koira, ei tuosta mitään tule. Nytkin viestini luettua, sanoi, että ensisilmäyksellä katsottuna, näyttäisi, että kyllä tuohon lääke löytyy.
No palataanpa siihen karmeaan sunnuntaipäivään. Eli nyt tietysti päästään siihen syksyllä tulleeseen ongelmaan, joka paisuu paisumistaan. Rommi on menettänyt kokonaan itsevarmuutensa jäljellä (hakee kokoajan multa tukea), samoin taistelutahto ja toimintakyky on melkein olemattomissa. Ennen tuota Lahden kisaa Rommin jäljestysharjoitukset etenivät oikein lupaavasti ilman suurempia ongelmia. Rommilla toki on olemassa ongelma puunrungoista, risukoista ja kun jälkiliina jää kiinni jonnekkin. Kaksi viikkoa ennen Lahden kisaa syntyivät sitten nämä ongelmat joiden kanssa nyt kamppaillaan. Niistä olenkin sitten jo aikaisemmin kirjoitellut, joten en viitsi niitä enää toistaa tässä.
Nyt Sunnuntaina jäljelle lähtö oli erittäin lupaavaa ja janan otti upeasti ja lähti valtavalla innolla liikkeelle, erinomaisesti maavainuisesti ja liinassa oli oikein vetoa. Ensimmäisen kulman (en tarkalleen muista oliko siinä kulma vai kaarros) jälkeen yritti väkisin isolle polulle useaan kertaan, ensin ylitti ison polun, josta joutui sellaiselle pienelle metsäpläntille, jota ympäröi paljon käytetyt polut, ei olla tehty kuin isojen polkujen ylityksiä suoraan ja siinä sitten lopulta seistiin ensimmäisen kerran, kun se vain pällisteli, jouduin sitten ohjaamaan jäljelle.
Toisessa kulmassa ei enää pystynyt etenee, koira tarkisti kaikki muut paitsi sen suunnan, jonne jälki piti kouluttajan mukaan mennä. No eipä mennytkään sinne vaan juuri vastakkaiseen suuntaan ja Rommi yritti vuorostaan (kohti polkua) kokoajan puskea eteenpäin suoraan tai epävarmasti haisteli ilmasta sitä oikeaa suuntaa, mutta ei lähtenyt sinne, enkä tietysti yhtään edes pystynyt sitä tukemaan, koska OLETIMME jäljen menevän juuri toiseen suuntaan, sinne suuntaan mitä Rommi ei edes yrittänyt tarkistaa, kun sehän tiesi, että sinne se ei ainakaan mene.
Siinä se raukka sitten seisoi ja tuijotti minua kysyvästi. Komensin useaan kertaan "jälki" ja pikkuinen siinä haisteli tarkkaan maata ja haisteli myös oikeaa suuntaa. Lopulta ei pystynyt muutakuin seisomaan ja tuijottamaan, joten taas jouduin lähettämään ja tietty jäi kiinni maassa oleviin oksiin, toimintakyky ei riitä edes irrottamaan itseään. Kaverille toitotin hänen mennessä kisaan, että muista pysyä tarpeeksi kaukana ja tarkkaile koiraa milloin tulee kulmaan. Kisoissa olen pystynyt hyvin lukemaan tarpeeksi ajoissa, että tullaan kulmaan, nyt me sitten koko porukka (myös jäljentekijä) seistiin siinä kulmassa, tosi hienoa !
Seuraavalla suoralla taas meni minne sattui ja jouduin kutsuu takaisin, sen jälkeen jälki meni sellaista sammalkalliota pitkin, josta oli noin metrin pudotus alas ja kulma oli siinä, tottakai se puski taas yli siitä ja jouduin ohjaamaan sen hyppäämään alas ja tukemaan lähtemällä itsekkin ja kannustamalla.
Sen jälkeen mentiin taas ihan reippaasti, mutta tuli sitten iso puunrunko, jonka väisti todella ihan väärään suuntaan. Nyt sitten mua kehoitettiin siirtyyn puun toiselle puolelle ja taaskaan se ei pystynyt liikkuu kun liina jumitti (oikeasti pääsee ihan helposti irti) ja Rommi pystyi itsensä irroittamaan vasta kun otin namipussin esille ja rapistin. Kouluttaja sitten sanoi, että seuraavaan keppiin keskeytetään jälki, mutta olipas se vähän myöhäistä, kun se seuraava keppi oli sellaisen ryteikön jälkeen, joka oli noin 20 metriä sellaista polven korkuista kaadettua havupuuta/leppää ja niin edelleen (olisi ollut järkevää keseyttää edelliseen keppiin, kun koira meni noin huonosti, niin miksi ihmeessä meidät ajettiin vielä siihen ryteikköön). Rommi lähti väistää sitä kohtaa mistä jälki meni, yritti etsiä vähän helpomman kohdan, jollaista siinä ei edes oikein ollut. Lopulta kutsuin luokse ja mentiin yhdessä läpi, minun kannustaessa ihan älyttömästi, sen jälkeen viimeinen keppi löytyi ja Rommi oli tosi iloinen. Minä en ollut, tuomio oli kova ja ei todellakaan mitenkään voi sanoa, että on ryhmän tuki, se tulee kyllä ihan muualta. Rommi nosti 5/6 kepistä ja keppien kohdalla oli aina kovin iloinen. Yhden kepin otin itse ylös, olikohan toinen keppi, joka oli sellaisessa pienessä sammalkuopassa ja Rommi ei mitenkään merkannut sitä, ilmeisesti ei saanut hajua.
Kaikki tuomitsivat Rommin ihan paskaläjäksi, jolla ei ole toimintakykyä, taistelutahtoa ja on täysin ilman itsevarmuutaa. Millään sille ei saa tulosta avoimesta, ellei sitten lähde Hämeenkyröön helppoon maastoon, mutta eihän sellainen ole kuulemma tarkoituksen mukaista. No onneksi jäljentekijä sitten sanoi, että mun ei auta muutakuin viedä se lenkkeilemään viikoittain pahimmanlaatuiseen ryteikköön eli sen pitää opetella liikkumaan hakkuualueilla ja sellaisilla alueilla, jossa joutuu raivaamaan tiensä eteenpäin kaadettujen puiden keskellä.
Olin jo melkein valmis luovuttamaan, mutta onneksi kaveri kuitenkin sanoi, että tuo jälki oli liian vaikea mahdollisesti Rommille, kun siinä oli sitten kertaheitolla kaikki Rommin ongelma-alueet. Suuria polkuja, joissa liikutaan paljon, puunrungot, kulmat erittäin vaikeissa paikoissa, ääliöt seisomassa kulmassa ja se kamala ryteikkö. Toisaalta en vielä haluaisi luovuttaa, sanottiinhan mulle vielä noin kolme vuotta sitten, että on suoranainen ihme, jos tolle koiralle saa tulosta yhtään mistään ja nyt sillä kuitenkin on suoritettuna bh-koe, JK1:n ja TK1:n , joten ei me vielä luovuteta, näytetään perhana niille !
Illalla oli sitten vielä Pablolla Purinalla agilitytreenit, mutta niissä ei nyt mitään ihmeempää ollut. Pablon kanssa tehtiin muutamia tekniikkaharjoituksia ja harjoiteltiin radanpätkää, joka meni suhteellisen kivasti.
